Kyllä vedessä pyydettävää riittää,

tarvitaan vain pyytämisen taito.

Kun tuo pötyä pöytään niin syöjät kiittää,

veden viljan maku on vastustamaton, aito.

 

Niinpä kirjoja tutkien syvennyin alaan,

valmistauduin ja varustauduin huolella.

Hankin kalleimman virvelin ja lähdin kalaan

uskoen, että onnikin on osaavan puolella.

 

Tällä taidolla ja kokemuksella kun uistellaan

on selvää, kohta keitämme maukkaan keiton.

Alta aikayksikön kunnon körmyniskoja saan.

”Oho!” Taas sähläsin onnistuneesti heiton.

 

Tulkitsinkohan väärin kirjan vinkit ja salat,

kun Professori jatkuvasti pohjamutia tonki?

Vai myikö myyjä minulle aivan väärät kamat,

olisiko pitänyt ostaa virvelin sijasta pohjaonki?

 

Sen siliän tien meni taas maalattu pellinpala,

sen hotkaisi rantavedessä väijyvä järkäle.

Lajia en tiedä, kivitiede ei ole mun ala,

suussa maistuu hyvin hiillostettu perkele.

 

Huolestuttavaa tahtia tyhjenee uistinpakki,

tätä vauhtia ihan kohta viimeistä viedään.

Tappioita lisää aaltoihin hukkunut onnenlakki,

mutta ei masennuta, vielä tässä kalaa syödään.

 

”Hurraa!” Appo ammollaan on jo hauen kita,

”Oi ei!” Viehe pysähtyy kuin seinään.

Homman pilaa pintaan asti yltänyt ahvenvita.

”Hei me tultiin kalaan eikä heinään.”

 

Vihdoinkin nappaa, iloisesti soittaa kitkajarru.

Tätä vonkaletta kelpaa kyllä rannalla näyttää.

”On se iso! Se painaa niin kuin vettynyt parru.”

repliikkiä voisi keskustelun avauksena käyttää.

 

Mutta vain hetken kestää ylpeys ja voitonhuuma,

retki päättyy säälittävän suureen parkuun.

NAPS! Haaveet saaliista sulavat kuin öinen kuura.

”Ei oo reiluu. Aina isot pääsee karkuun.”